Mä en ymmärrä miten musta on tullut näin onnekas. Mä sain sen paikan jota tuossa viimeisimmissä kirjoituksessa epäilin, sain kuin sainkin. NYT olen todella varma että tämä on yksi parhaita hommia, mitä tällä tutkinnolla voi saada. Kaikista parasta on, että voi edistää yleistä hyvää, jotain minkä kanssa omat arvot kohtaa. Siitä on jo monta kuukautta, kun hain tätä paikkaa mutta monta kertaa pysähdyn ja mietin että vitsi, mä olen kyllä niin onnekas. Työtehtävät vaikuttaa mielenkiintoisilta ja haastavilta, on palava halu oppia :).

Elämä tuntuu työn puolesta hyvältä mutta oman perheen perustaminen ja sen tarve mietityttää. Mä en tiedä olenko mä oikean ihmisen kanssa jos se ei vieläkään tiedä. Olen onneksi osannut vaatia paremmin kuin ennen enkä jää vain hiljaisena odottamaan. Jos haluan puhua asiasta puhutaan asiasta, eikä se ole riitelyä, enemmän toisen näkökannan ymmärtämistä. Mä en siltikään vielä ymmärrä kaikkea, kuten sitä miksi sitoutuminen kuulostaa siltä niin pelottavalta. Perhe ja lapset ei kuulosta sen korvaan epämiellyttävältä, mikä on hyvä juttu - se ei vaan tiedä milloin ja mua ahdistaa se asia.

Eihän me olla oltu yhdessä kuin jonkusen vuoden, mutta mä olen jo yli kolmekymmentä. Kauheaa miten naisen biologia ahdistaa nurkkaan ja pakottaa miettimään asioita. En mä tiedä haluanko mä lasta juuri nyt, mutta mä tiedän etten mä halua olla saamatta lasta ja todennäköisyydet pienenee joka päivä. Olenko mä vain ylivarovainen? Joskus mulla olis ollu mahdollisuus, mutta olin nuori ja heitin sen pois mikä sattui kovasti. Ehkä se kokemuskin pakottaa mua ajattelemaan, mä en halua menettää sitä toista mahdollisuutta. Ensimmäisen heitin silloin nuorempana hukkaan.

Sain työahdistuksen. Vastuu ahdistaa, paineet ahdistaa, se ettei pääse pois ahdistaa. Moni olisi onnellinen mun asemassa, entiset opiskelijakaverit ovat väittäneet että työni on yksi parhaista, mitä tällä tutkinnolla voi saada, ja niinhän se tosiaan on. Ehkä juuri se siinä ahdistaakin. Ei voi vaihtaa, sillä suunta olisi lähes aina alaspäin. Tosin, näin kutsumukselta tuntuvan työpaikan ilmoituksen ja pääsin haastatteluunkin. Työ vaikutti erinomaiselta, koska näin siinä selkeämmin suunnan ja tarkoituksen - olen edistämässä jotain hyvää yhteiskunnassa. Nykyisessä työpaikassa ahdistaa jollain tavalla sen itsekkyys, pidetään huolta omista markkinoista, muttei saavuteta mitään "ylempää hyvää".

Hain sitä työpaikkaa hetken mielijohteesta rustaten hakemuksen parissa tunnissa kasaan keskellä yötä. Ihmetyksekseni pääsin haastatteluun vaikka hakijoita oli monia. Nyt on haastattelukin ohi ja päätös olisi pitänyt tulla jo. Mitään ilmoitusta ei ole tullut, joten todennäköisesti olen missannut paikan. Tuli suru, kohta ehkä ärtymys, sitten hyväksyminen - elämän on mentävä eteenpäin nykyisessä työpaikassa. Aina ei voi onnistua, vaikka usein niin on tehnytkin. Onnistuin kuitenkin pääsemään haastatteluun, jälkikäteen luettuna hakemukseni on kyllä todella ytimekäs ja hyvä. Haastattelussa olin hieman hermostunut ja vaatimaton, kiltti tyttö ei taidoillaan jaksa rehvastella. Heikko kohta otettiin esiin, siihen olisi voinut miettiä hieman tarkemmat vastaukset. Osaamattomisen myöntäminen on kiltille tytölle ominaista, vaikka moni muotoilisi asiat epärehellisyyttä lähennellen.

Työtoveri jaksoi tänään valittaa. Valittaa ja valittaa. Niin kauan kun mä olen sen tiennyt se valittaa sen hommista. Mua ahdistaa ympärillä oleva valitus, vaikka asiat ei olisi täydellisesti on toki annettava tilaa tunteille, mutta turha märehtiminen vie vaan ympärillä olevaa työfiilistä. Sen valitus vei mun mehut, kaikki alkoi ahdistamaan. Olenko mä vaan täällä työpaikassa koska en saa mitään muuta, tällä hetkellä se tuntuu siltä. Toisaalta, jos hoidan nykyisen työni hyvin ja saan mainetta ja kunniaa, avautuu portti helpommin myös muihin työtehtäviin, pois nykyisestä.

"Heti kun alkaa ahdistaa, niin ei muuta kuin jalat alle ja juokse" Mikael Jungnerin neuvo SLU-talolla koski oikeaa aikaa ja tapaa vaihtaa työpaikkaa. Tuota lausuntoa en kuitenkaan ihan kritiikittä niele. Aina elämässä asiat menee ylös ja alaspäin, työ on kuitenkin vain työtä ja sitkeyttäkin on hyvä oppia. Jatkuvaan valittamisen suohon en kyllä aio ryhtyä, mieluummin vaihdan työn vaikka siivoukseen.

 

 

Hyväksyttävyys - onkohan se oikeastaan edes sana? Se on päivän teema joka tapauksessa. Olen tehnyt tänään paljon asioita kuten kiltin tytön kuuluu. Olen liikkunut paljon ja suunnitellut kaverini polttareita. Kävin myös kaveripariskunnan luona viemässä koirani hoitoon. Vastaanotto oli siellä oudon etäinen varsinkin toiselta puoliskolta. Huolestuin, enkä ole hyväksyttävä hänelle? Olenko tehnyt jotain väärin vai enkö ole hänelle tarpeeksi? Yritin soittaa puoliskolleni, joka on muualla viikonlopun mutten saanut häntä kiinni. Huolestuin lisää sen seurauksena. Koin hylkäämisen pelkoa, sitä ettei minua huomata tai muisteta.

Pienenä halusin olla hyväksyttävä tekemällä asiat kuten kuuluukin. Kun innostuin jostain asiasta, innostuin siitä kunnolla. Halusin tulla harrastuksissani maailman parhaaksi - olin ankara itselleni. Halusin käy löytää lahjan avulla yleistä hyväksyntää ja huomiota. Hyvin pienenä mulla oli naapurin likkakaveri, joka pomotti mua. Mä vaan olin ja tein kuten se käski, en erityisemmin viihtynyt sen seurassa. Siskon seuraan halusin mennä sitä useammin, mutta siitä pidettiin yleensä enemmän - joten se sai määrätä sainko olla mukana vai en. Mukaan päästäkseni mun oli alistuttava toisen tahtoon, siksi kai halusin tehdä asioita enemmän myös itsekseni.

Miksi sitten olin niin kiltti, en kai uskonut olevani enemmän arvoinen. En muista että mua olisi koskaan kehuttu mistää erityisestä. Siskoni luonnehdittiin vilkkaaksi, minut taas hiljaiseksi enkä arvottanut hiljaisuutta erityiseksi lahjaksi. Vasta varhaisnuoruudessa löysin ihmisen joka kehui mua vilpittömästi. Se lämmitti sydäntä todella paljon. Niin paljon että käyn sen ihmisen luona edelleen kylässä, vaikka ikäeroa on kolmi- nelisenkymmentä vuotta.

Nykyään olen lahjakas monella saralla. Olen kerryttänyt taitoja yhdellä jos toisellakin saralla löytääkseni lisää hyväksyttävyyttä. Kun innostun jostain, ajattelen sitä asiaa hyvin intensiivisesti mikä edesauttaa nopeaa oppimista. Toisaalta katsantokantani pysyy suhteellisen kapeana, sillä kiinnostukseni muihin aiheisiin latistuu. Toisaalta en ole kuitenkaan jäänyt vain yhden kiinnostuksen orjaksi, vaan katsonut uusia asioita avoimin mielin.

Mitä sitten jos lopettaisin lahjojeni kerryttämisen, hyväksyttäisiinkö minut edelleenkin? Olisinko jollekin jotain? Varmasti olisin, mutta jäisin kai varjoksi seinään, tai siltä se tuntuu. Jos minulla on lahja, voin olla hetken aikaa parrasvaloissa - siltä kai tämä tuntuu. Toisaalta on rikkaus, että huoli hyväksyttävyydestä on tuonut tällaisen lahjoja kerryttävän elämäntavan. Se on parempi vaihtoehto kuin huumeet tai alkoholi, ja tekee minusta sen mikä minä olen.

 

 

Kuka minä olen? Miksi blogini on tämän niminen?  Minusta kai tuli vain kiltti. Oliko se ympäristö vai geenit, kaipa sitä toivoo että se ympäristö, sillä kiltteys ei ole kovin arvostettua tämän päiivän yhteiskunnassa. Toki meille sanotaan että pitää olla kiltisti, mutta milloin vanhemmat nauravat ja tuntevat salaista ylpeyttä lapsistaan - silloin kun he tekevät hiljaa huoneessa läksyjään? Ei, vaan silloin kun ne tekevät syövät salaa suklaata niin että naama on ruskea ja hihittävät syyllisen näköisenä pilke  silmäkulmassa. Voi olla että tämä on yksipuolinen näkökulma, mikä minä olen kertomaan - eihän minulla ole edes lapsia.

En minä kotona kiltti ollut, olin aika vastarannan kiiski,. Kiltteys oli vaan tapa selviytyä kodin ulkopuolisesta maailmasta joka tuntui kouluun lähtiessä kovin pelottavalta. Itkin joka kerta kun olin unohtanut tehdä läksyni, enkä uskaltanut pyytää opettajalta lupaa mennä vessaan joten pissasin usein housuuni. Ei minua oltu pahoinpidelty, lyöty, soimattu tai riistetty vaikka joskus niin salaa mielessäni toivoinkin. Minä vain olin sellainen - ujo ja hiljainen.