Hyväksyttävyys - onkohan se oikeastaan edes sana? Se on päivän teema joka tapauksessa. Olen tehnyt tänään paljon asioita kuten kiltin tytön kuuluu. Olen liikkunut paljon ja suunnitellut kaverini polttareita. Kävin myös kaveripariskunnan luona viemässä koirani hoitoon. Vastaanotto oli siellä oudon etäinen varsinkin toiselta puoliskolta. Huolestuin, enkä ole hyväksyttävä hänelle? Olenko tehnyt jotain väärin vai enkö ole hänelle tarpeeksi? Yritin soittaa puoliskolleni, joka on muualla viikonlopun mutten saanut häntä kiinni. Huolestuin lisää sen seurauksena. Koin hylkäämisen pelkoa, sitä ettei minua huomata tai muisteta.

Pienenä halusin olla hyväksyttävä tekemällä asiat kuten kuuluukin. Kun innostuin jostain asiasta, innostuin siitä kunnolla. Halusin tulla harrastuksissani maailman parhaaksi - olin ankara itselleni. Halusin käy löytää lahjan avulla yleistä hyväksyntää ja huomiota. Hyvin pienenä mulla oli naapurin likkakaveri, joka pomotti mua. Mä vaan olin ja tein kuten se käski, en erityisemmin viihtynyt sen seurassa. Siskon seuraan halusin mennä sitä useammin, mutta siitä pidettiin yleensä enemmän - joten se sai määrätä sainko olla mukana vai en. Mukaan päästäkseni mun oli alistuttava toisen tahtoon, siksi kai halusin tehdä asioita enemmän myös itsekseni.

Miksi sitten olin niin kiltti, en kai uskonut olevani enemmän arvoinen. En muista että mua olisi koskaan kehuttu mistää erityisestä. Siskoni luonnehdittiin vilkkaaksi, minut taas hiljaiseksi enkä arvottanut hiljaisuutta erityiseksi lahjaksi. Vasta varhaisnuoruudessa löysin ihmisen joka kehui mua vilpittömästi. Se lämmitti sydäntä todella paljon. Niin paljon että käyn sen ihmisen luona edelleen kylässä, vaikka ikäeroa on kolmi- nelisenkymmentä vuotta.

Nykyään olen lahjakas monella saralla. Olen kerryttänyt taitoja yhdellä jos toisellakin saralla löytääkseni lisää hyväksyttävyyttä. Kun innostun jostain, ajattelen sitä asiaa hyvin intensiivisesti mikä edesauttaa nopeaa oppimista. Toisaalta katsantokantani pysyy suhteellisen kapeana, sillä kiinnostukseni muihin aiheisiin latistuu. Toisaalta en ole kuitenkaan jäänyt vain yhden kiinnostuksen orjaksi, vaan katsonut uusia asioita avoimin mielin.

Mitä sitten jos lopettaisin lahjojeni kerryttämisen, hyväksyttäisiinkö minut edelleenkin? Olisinko jollekin jotain? Varmasti olisin, mutta jäisin kai varjoksi seinään, tai siltä se tuntuu. Jos minulla on lahja, voin olla hetken aikaa parrasvaloissa - siltä kai tämä tuntuu. Toisaalta on rikkaus, että huoli hyväksyttävyydestä on tuonut tällaisen lahjoja kerryttävän elämäntavan. Se on parempi vaihtoehto kuin huumeet tai alkoholi, ja tekee minusta sen mikä minä olen.