Mä en ymmärrä miten musta on tullut näin onnekas. Mä sain sen paikan jota tuossa viimeisimmissä kirjoituksessa epäilin, sain kuin sainkin. NYT olen todella varma että tämä on yksi parhaita hommia, mitä tällä tutkinnolla voi saada. Kaikista parasta on, että voi edistää yleistä hyvää, jotain minkä kanssa omat arvot kohtaa. Siitä on jo monta kuukautta, kun hain tätä paikkaa mutta monta kertaa pysähdyn ja mietin että vitsi, mä olen kyllä niin onnekas. Työtehtävät vaikuttaa mielenkiintoisilta ja haastavilta, on palava halu oppia :).

Elämä tuntuu työn puolesta hyvältä mutta oman perheen perustaminen ja sen tarve mietityttää. Mä en tiedä olenko mä oikean ihmisen kanssa jos se ei vieläkään tiedä. Olen onneksi osannut vaatia paremmin kuin ennen enkä jää vain hiljaisena odottamaan. Jos haluan puhua asiasta puhutaan asiasta, eikä se ole riitelyä, enemmän toisen näkökannan ymmärtämistä. Mä en siltikään vielä ymmärrä kaikkea, kuten sitä miksi sitoutuminen kuulostaa siltä niin pelottavalta. Perhe ja lapset ei kuulosta sen korvaan epämiellyttävältä, mikä on hyvä juttu - se ei vaan tiedä milloin ja mua ahdistaa se asia.

Eihän me olla oltu yhdessä kuin jonkusen vuoden, mutta mä olen jo yli kolmekymmentä. Kauheaa miten naisen biologia ahdistaa nurkkaan ja pakottaa miettimään asioita. En mä tiedä haluanko mä lasta juuri nyt, mutta mä tiedän etten mä halua olla saamatta lasta ja todennäköisyydet pienenee joka päivä. Olenko mä vain ylivarovainen? Joskus mulla olis ollu mahdollisuus, mutta olin nuori ja heitin sen pois mikä sattui kovasti. Ehkä se kokemuskin pakottaa mua ajattelemaan, mä en halua menettää sitä toista mahdollisuutta. Ensimmäisen heitin silloin nuorempana hukkaan.